Huippututkimuksen työkulttuuri syntyy sinnikkyydestä ja vapaudesta

Aalto-yliopiston O.V. Lounasmaa -laboratorion ensiluokkaista tutkimusta ei syntyisi ilman ainutlaatuista ja perinteikästä työkulttuuria. Akateemikko Olli V. Lounasmaa (1930–2002) valoi vuonna 1965 perustamaansa Teknillisen korkeakoulun tutkimusryhmään, sittemmin kylmälaboratorioon, kunnianhimon ja vaatimustason, josta ei ole sittemmin livetty.

”Täällä ei näperrellä”, Lounasmaa kiteyttää muistelmissaan, ja samalla filosofialla laboratoriota on johdettu jo 40 vuotta. Laboratorio keskittyy edelleen perinteisiin aloihinsa, kylmäfysiikkaan ja aivotutkimukseen, joita täydennettiin 18 vuotta sitten nanoelektroniikan tutkimuksella.

Poikkitieteellisyyttä kvanttifysiikasta aivotutkimukseen

Olli Lounasmaa kannusti tutkijoitaan keskittymään tarkoin rajattuun alueeseen – ja olemaan siinä paras. Pienelle maalle strategia on laboratorion akatemiaprofessorien mielestä toiminut oivallisesti.

– Etsimme edelleen nimenomaan kapeita tutkimussektoreita, joilla voisimme olla maailman parhaita. Kehitämme esimerkiksi nanoelektroniikassa kvanttisensoreita, mikä sekin noudattaa kylmälaboratorion perinteitä: tutkimus perustuu itse rakennettuihin mittalaitteisiin, joilla tavoitellaan kilpailuetua muihin verrattuna, laboratorion johtaja, professori Pertti Hakonen kertoo.

– Olemme saavuttaneet hyvän tasapainon sovellusten kehittelyn ja perustutkimuksen välillä. Haemme patentteja saman tien, kun hyviä ideoita syntyy ja pidämme silmät auki uusien yritysten ja VTT:n suuntaan.

Laboratorion ryhmien perustutkimus kvantti-ilmiöistä tai sähköisistä nanorakenteista ei välttämättä heti kerää suuria määriä viittauksia tiedejulkaisuissa. Lounasmaan vaalittu periaate oli, että tutkijat luovat itse alansa eivätkä lähde valtatrendien mukaan. Nykyisin laboratorion tutkimus on kaikilla aloillaan maailman kärkeä.

– Kylmäfysiikka on myös perustavalla tavalla mahdollistava ala – sekä teknologisesti että perustieteen kannalta. Esimerkiksi kryostaatteja, joita täällä alettiin suunnitella ja rakentaa tutkimusta varten jo 1970-luvulla, voi nykyisin ostaa kaupasta ja käyttää esimerkiksi tulevaisuuden kvanttitietokoneiden kehittämiseen, akatemiaprofessori ja PICO-ryhmän johtaja Jukka Pekola kiteyttää.

Laboratorioon syntyi uusi tutkimusala, kun Lounasmaa kiinnostui 1980-luvun vaihteessa maailmankaikkeuden synnyn ja kvanttifysiikan lisäksi ihmisen aivojen toiminnasta.

– Laboratorion aivotutkimus käynnistyi menetelmävetoisena. Osa ryhmästä lähti kehittämään monikanavaisia magnetoenkefalografialaitteita, joilla me neurotieteilijät pystyimme mittaamaan entistä monimutkaisempia aivotapahtumia. Laitekehitys ja aivotutkimuksen sisällöllisen kysymykset kehittyivät käsi kädessä, aivotutkimusyksikön johtaja, akateemikko Riitta Hari kertoo.

Akatemiaprofessori Riitta Salmelin vaihtoi 1990-luvun alussa alaansa kylmäfysiikasta aivotutkimukseen, laboratorion ”alakerrasta yläkertaan”. Nyt hän johtaa Imaging Language -ryhmää. – Lounasmaa kannusti perehtymään aivotutkimukseen, ja olin pitkään jo ollut kiinnostunut siitä. Annoin itselleni kaksi ja puoli vuotta aikaa päästä alaan sisään, ja sen jälkeen saimmekin jo aiheesta Nature-julkaisun, Salmelin kertoo.

Tutkimuksen kurinalainen vapaus

Akatemiaprofessorit tunnistavat työyhteisössään edelleen Olli Lounasmaan aikaisen hengen. Asenteet tutkimustyötä kohtaan ovat heidän mukaansa kuitenkin muuttuneet. –Tohtoriopiskelijat ja tutkijatohtorit ovat edelleen kunnianhimoisia, mutta tuloksia tunnutaan haluttavan yhä vähemmällä vaivalla. Korkeatasoisen tieteen tuottaminen vaatii kuitenkin paljon työtä ja vahvan sitoutumisen, Riitta Salmelinmuistuttaa.

– Olli Lounasmaan metodi – heitetään ihmiset kylmään veteen ja katsotaan uivatko he – oli ehkä äärimmäinen, mutta toisaalta mitä enemmän nuoret tutkijat joutuivat tekemään ja selviytymään ongelmista itse, sitä paremmin he pärjäsivät.

Riitta Harin mukaan tieteellinen lapsuus on pidentynyt. – Ohjausta vaaditaan ja odotetaan yhä pitempään tutkijan uralla. Tämä saattaa johtaa siihen, että yhä harvempi tutkija pääsee kukoistamaan tarpeeksi varhain, Hari uskoo.

Nuoria tutkijoita akatemiaprofessorit rohkaisevat kokeilemaan ja tekemään virheitä. Parhaat tulokset on laboratoriossa aina saavutettu juuri sinnikkäällä kokeilulla ja virheitä jalostamalla.

 – Aalto-yliopiston urapolkuohjelmassa voitaisiin lisätä apulaisprofessorien paikkoja ja antaa lahjakkaille tutkijoille mahdollisuus näyttää kyntensä, Salmelin ehdottaa.

 – Kaikilla meistä on käynnissä monta projektia yhtä aikaa: jos jokin homma ei toimi, voidaan panostaa muihin lähestymistapoihin. Sivupolkujen välttäminen ei kannata, se vain lukitsee ajattelua, Pertti Hakonen muistuttaa.

Lopullinen osaamisen mittari on akatemiaprofessorien mielestä kansainvälinen kokemus ja pätevöityminen. Nuoretkin tutkijat lähetetään kansainvälisiin konferensseihin esittelemään työtään ja ideoitaan ja oppimaan muilta. – Kansainvälinen verkostoituminen on ollut meille itsestäänselvyys jo 50 vuotta, Jukka Pekola korostaa.

Laboratorion traditio näkyy myös hallinnollisen ja teknisen henkilöstön keskuudessa. Esimerkiksi omassa verstaassa rakennetuilla kryostaateilla on laboratoriossa saavutettu monia kylmyysennätyksiä ja tehty vuosikymmenet uraauurtavaa tutkimusta helium-supranesteiden kvanttifysiikassa.

– Ammattitaitoisten ja työlleen omistautuneiden hallintohenkilöidemme sekä teknisten osaajiemme arvokkaan työn vuoksi voimme keskittyä omaan tutkimustyöhömme siinä määrin kuin se yliopistoympäristössä yleensä on mahdollista. Kunnioitamme ja arvostamme suuresti kaikkia laboratorion henkilöstöryhmiä, akatemiaprofessorit toteavat yhteen ääneen.