Kosketus vastaa tuhatta sanaa

Professori Robin Dunbar tutkii, mikä mahdollistaa ihmisen elämisen suurissa yhteisöissä.

Robin Dunbar on Oxfordin yliopiston evoluutiopsykologian professori ja Aalto-yliopiston Perustieteiden korkeakoulun vieraileva professori. Yhdessä Aallon tutkimusryhmien kanssa hän selvittää aivojen endorfiinimekanismeja ja analysoi internet- ja mobiilitietokantoja löytääkseen merkkejä sosiaalisesta vuorovaikutuksesta ja ystävyyssuhteista.

Professori Robin Dunbar päätyi opiskelemaan psykologiaa vahingossa. Oikeastaan hän halusi opiskella filosofiaa, mutta joutui suorittamaan kaksoistutkinnon. Psykologian kautta hän kiinnostui vähitellen kädellisten käyttäytymisestä. Sosiaaliset suhteet ja kognition rajoitteet ovat aina olleet hänen keskeisiä tutkimuskohteitaan.

– Parinkymmenen työvuoden jälkeen siirryin kädellisten käyttäytymisen parista tutkimaan ihmisen käyttäytymistä, lähinnä rahoitussyistä. Kädellisten tutkimus vaatii runsaasti kenttätyötä ja matkustamista, mikä voi käydä varsin kalliiksi. Ihmisen käyttäytymisen tutkimiseen oli yksinkertaisesti saatavilla enemmän rahoitusta. Mutta elämähän on lopulta vain vahinkojen ja satunnaisten mahdollisuuksien jatkumo, sanoo professori Dunbar.

Sukiminen ja endorfiinit

Professori Dunbarin vahinko kannatti. Nykyään hän on laskennallisten sosiaalitieteiden huippututkija, ja hänet tunnetaan Dunbarin luvusta eli kognitiivisesta rajasta, joka määrittää, kuinka monen yksilön kanssa yksi ihminen pystyy ylläpitämään pysyviä sosiaalisia suhteita.

"Digitaalinen ja sosiaalinen media eivät näytä kasvattavan läheistä sosiaalista verkostoamme, sillä digitaalisessakin maailmassa vuorovaikutuksemme ulottuu rajalliseen ihmismäärään."

– Minua kiinnostaa sosiaalinen koheesio laajassa mittakaavassa, toisin sanoen se, mikä mahdollistaa elämisen suurissa ryhmissä – kaupungeissa, metropoleissa ja valtioissa – kun psykologiamme perustuu elämään pienissä metsästäjä-keräilijäyhteisöissä. Pienissäkin ryhmissä eläminen on monin tavoin stressaavaa, ja me olemme vasta hiljattain siirtyneet paljon suurempiin yhteisöihin. Haluan selvittää, mikä on mahdollistanut tämän siirtymän.

Kädellisten ja myös ihmisten läheiset sosiaaliset suhteet ja ystävyys perustuvat kasvokkain tapahtuvaan vuorovaikutukseen. Se vaatii paljon aikaa ja rajoittaa pysyvien sosiaalisten suhteidemme määrän noin 150:een.

– Kädellisillä ystävyyssuhteiden perusmekanismi on sosiaalinen sukiminen, joka käynnistää endorfiinien tuotannon aivoissa. Tämä mekanismi toimii myös ihmisillä. Silittäminen tai halaaminen on rajallista, kahden ihmisen välistä toimintaa, joka käynnistää endorfiinien tuotannon.

– Me ihmiset olemme kuitenkin onnistuneet laajentamaan ”sukimisemme” kahdenvälistä luonnetta nauramisella, laulamisella ja tanssimisella sekä kielellä ja tarinoinnilla. Nämä toiminnot käynnistävät myöskin endorfiinien tuotannon, mutta niitä voi tehdä samaan aikaan useamman ihmisen kanssa. Ne ovat avainasemassa meidän kyvyssämme elää suurissa yhteisöissä, professori Dunbar selittää.

Sukimista sosiaalisessa mediassa?

Yksi professori Dunbarin keskeisistä tutkimuskysymyksistä on, voivatko digitaalinen ja sosiaalinen media auttaa meitä kasvattamaan pysyvän sosiaalisen verkostomme kokoa. Sitä hän tutkii yhdessä Aalto-yliopiston tietotekniikan laitoksen kanssa. Työssä analysoidaan internet- ja mobiilitietokantoja ja etsitään niistä merkkejä sosiaalisesta vuorovaikutuksesta ja ystävyyssuhteista.

– Vastaus näyttäisi kuitenkin olevan kielteinen. Digitaalinen ja sosiaalinen media eivät näytä kasvattavan läheistä sosiaalista verkostoamme, sillä digitaalisessakin maailmassa vuorovaikutuksemme ulottuu rajalliseen ihmismäärään. Psykologia rajoittaa meitä yhä, ja tarvitsemme endorfiinintuotannon käynnistäjäksi silittämistä tai tanssia tai tunteisiin vetoavaa tarinointia – siis fyysistä vuorovaikutusta. Voi sanoa, että kosketus vastaa tuhatta sanaa. Virtuaalinen kosketus voi toki olla mahdollista tulevaisuudessa, mutta kokonaisuudessaan ongelma on haastava, koska se liittyy psykologisiin perusominaisuuksiimme, sanoo professori Dunbar.

"Pienissäkin ryhmissä eläminen on monin tavoin stressaavaa, ja me olemme vasta hiljattain siirtyneet paljon suurempiin yhteisöihin."

Ryhmien ihanteellinen organisointi

Toinen Aalto-yliopiston tutkimusryhmä tekee aivokuvantamiseen liittyvää yhteistyötä professori Dunbarin kanssa. Tutkimuksessa kartoitetaan sosiaalisen vuorovaikutuksen aivoissa synnyttämiä endorfiinimekanismeja PET-kuvauksella ja toiminnallisella magneettikuvauksella.

– Yhteistyöni Aalto-yliopiston kanssa alkoi jo seitsemisen vuotta sitten erään Oxfordin tutkimusryhmän kautta ja on jatkunut siitä lähtien. Nyt käynnissä on kolmevuotisen vierailijaprofessuurini toinen vuosi. Uskon, että yhteistyö jatkuu senkin jälkeen jossain muodossa yhteisten tutkimusapurahojen takia.

Kuinka professori Dunbarin työ sitten näkyy tavallisen ihmisen arjessa?

– Tutkimuksellani ei välttämättä ole suoraa, konkreettista vaikutusta tavallisten ihmisten arkeen, sillä psykologia ohjaa käytöstämme ja saa meidät noudattamaan luonnollisia vuorovaikutusmallejamme. Toivoisin kuitenkin, että työni vaikuttaisi siihen, kuinka hallinto, koulut, yritykset ja muut ihmisryhmät organisoidaan tulevaisuudessa. Ne kannattaisi jakaa pienemmiksi yksiköiksi, joiden koko on enintään 150 ihmistä.

Robin Dunbar työskentelee Aallossa mm. Tietotekniikan laitoksella ja Neurotieteen ja lääketieteellisen tekniikan laitoksella.

Teksti: Anu Jussila